ööjoo.
Viime yönä taas sellane kiva pikku riita äidin kanssa.
Se aina kilahtaa jos mä sanon sille jtn sitä koskevaa ja se on totta. No mut, pääasia täs nyt on se, että vihdoin joku sano sen, mitä mä oon jo kauan epäilly itestäni.
Mä oon kuulemma hullu ja tarvin psykiatrilla käydä. Wuhuu.
Ja nyt sit pillitän kokoaja ku muistan sen.
Ku musta jo kaks vuotta tuntunu, et meen vaa etäämmälle muusta maailmasta, niinku olisin erillää. Mä en pysty.. no tavallaan koskettamaan mun elämääni. Välillä tuntuu siltä, että vaan mä elän. Tai no, oikeestaan aina ku oon jossain muualla ku kotona, ni on sellanen fiilis. Et kaikki muut mun ympärillä on nukkeja, jtn robotteja. Ja mä oon ainut elävä tyyppi.
Näin jo unta siitä, et menin vetää lääkekaapista purkillisen ihan vtun vahvoja unilääkkeitä.
Ja joo sit tää hulluusjuttu ja näin, viime yönä mä sit sain vähän väliä sen jälkeen sellasia ihme kohtauksia. Aloin vaa täristä ja pelotti ihan vitusti, teki mieli hukuttautua vessanpönttöön. Ja kyynelet vaan virtas.
Ehkä mä oikeesti tarvin jonkun.. psykiatrin apua. Mut ku mä en kestä lekureita, enkä varsinkaa psykiatreja. Just siks ku ne luulee tietävänsä jtn siitä, et ne on pari kirjaa lukenu. Ja kuitenki saisin taas kuulla, kuinka tää on tää teini-ikä. Että se menee ohi ja vähän vaan tunteet heittelee. haistakaa vittu.
Mun teorini on se, et siin lapsena ei oikee kykene näkemään maailman ja perheensä pahuutta. Sit ku tulee siihen teini/murrosikävaiheeseen, alkaa tajuta asioiden oikeen puolen ja tulee niitä mielipiteitä. haluu ilmasta mielipiteensä ja vaikuttaa asioihin. Aikuisiässä sitte oppii pitämään turpansa kiinni ja elämään ikuisessa masennuksessa, sulkee mielipiteensä sisällee koska tietää, ettei kukaan kuitenkaan kuuntele. Ja jos jatkaa siinä aikuisvaiheessa teinivaiheen käyttäytymisellä, sua sanotaan idiootiks eikä kukaan ainakaan välitä. Sit vanhuksena saa kirota maailman pahuutta ihan rauhassa, ku porukka pistää sen vaan dementian ja vanhuudenhöperöyden piikkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti